Kyllä, elämä tuntuu siltä. Olen ihminen joka ei paljoa muille vuodata, mutta päässä pyörii paljon enemmän asioita kuin ulkoapäin luulisi. Vihkoihin on tekstiä tullut, ja ihmiset ovat jääneet taka-alalle. Miksi näin? Mietin välillä (tai itse asiassa aika usein) että onko minussa jotain vikaa kun en osaa ilmaista tunteitani tai kertoa mitä ajattelen. Kaikki vaan pysyy sisällä. Onko se henkilökohtainen "parannuskeinoni"? Tapa jolla selviän kaikesta? Ehkä. Mutta silti masentaa lukea jälkeenpäin kaikenmaailman höpötyksiä elämän kurjuudesta. Olen yrittänyt päästä eroon "vihkovuodatuksesta", mutta se on lähes mahdotonta. Puran itseäni myös tekemällä oloni todella kurjaksi (en ole kuitenkaan itsetuhoinen). Mietin lähinnä vain kurjia asioita, piirrän erikoisia kuvia jotka ilmaisevat tuskaa. Ja mitä tämä kertoo minusta? Olenko sekopää? Masentunut? Vai vain murrosiän tunteiden sekamelskan uhri? Veikkaisin viimeisintä. Mutta miksi murrosiän pitää sitten olla tällaista? Katselen välillä muita ikäisiäni jotka käyvät koko ajan shoppailemassa, bileissä jne, ja mietin että miksi he vaikuttavat niin iloisilta. Tuntuu kuin heillä ei olisi ollenkaan ongelmia. Onko se sitten niin, että shoppailulla ja biletyksellä unohdetaan kaikki huolet? Ei oikein minun juttuni.
Mikä on normaalia?
Huomasin muuten että vuodatin juuri. Mutta en oikeille ihmisille (no melkein). Onhan blogini vähän niinkuin päiväkirja tai vihko...?
Taidanpa lopettaa tältä erää ;;)
